Koettelee vaan ei hylkää

Syksy on taas ollut vaikea.
Ostin lentoliput itselleni. Lähden hetkeksi muualle.
Tekisi mieli heittää vesilintua kaikenmaailman elämäntaito-oppailla. Luovu siitä mikä aiheutta stressiä, karsi negatiiviset ihmiset elämästäsi. Mitä sitten, kun ne ovat oma perhe, se kaikkein rakkain.
Mihin minä niistä luovun?

Kaikki junnaa paikallaan, tai siltä ainakin tuntuu. Meneehän nuo asiat eteen päin, mutta kun tulee sitä takapakkia. 

Valoa pimeyteen

"Oi lokakuu, taivas itkee
kyynelistä maa haalistuu
Oi lokakuu, kuin vanhaan suomi-filmiin
aika seisahtuu."
                 Sir Elwoodin hiljaiset värit: Senna

Sytytän kynttilät lyhtyihin sisälle ja ulos. Yritän häätää pimeyden vähän loitomalle.
Pimeys vaanii edelleen esikoista. Osastojakso odottaa.

Puen villasukat, kaadan kuppiin teetä ja hunajaa. Meinaan kaivaa maahan 40 tulppaanin sipulia. Muut nukkuvat vielä. Laitoin haudutuspataan muhimaan Indian chicken butter curryn.

Huoli

Kai sitä kantaa huolta lapsistaan aina. Esikoinen huolettaa eniten. Ei suju oikein mikään tällä hetkellä. Kamala katsoa toisen pahaa oloa.

Työt tökkivät. Tarvisin lomaa omasta elämästäni.

Tuulee, tuulee

Tuulee, puut taipuvat myrskyssä. Myös minun sisälläni tulee. Ehkä minäkin vain taivun enkä murru. Huolen tuulet puhaltavat syysmyrskyn lailla.
Istun hiljaa, yksi, lauantaiaamuna keittiössä ja katselen pihalla olevaa vaahteraa. Vielä siinä on lehdet vaikka tuuli riepottelee sitä puolelta toiselle. Nautin tästä yksinäisestä hetkestä, jolloin muut vielä nukkuvat. Ajattelen esikoista, tuota varjojen lasta. Kunpa voisin enemmän, kunpa voisin tuoda valon ja ajaa varjot pois.
Ajaisiko kahvi varjot ja tuulen pois minusta?

Nalkutus, arjen kantava voima

Sukkia siellä, reppuja tuolla, pyöräilykypärä sohvalla, lautanen pöydän alla ( kyllä, luit oikein)... Lista on loputon.

Istutin lapseni pöydän ääreen, annoin tyhjän A4:sen eteen ja sanoi, että perhe on hyvä ja kertoo kuinka meillä siivotaan.

Sovittiin palkinto/sanktio-järjestelmästä, vessanpesuvuoroista, omat tavarat paikoilleen... diipadaapa...

Sitten keksin. Perustin whatsapp-ryhmän ja olen nyt kahtena iltana kuvannut unohtuneet tavarat ja lähettänyt kuvat lapsille. Nuorimmainen vastasi ekana iltana:" I hate you. No, vitsi, vitsi, mutta lopeta jo."
Tänään esikoinen valitti siitä, että tukin kuvilla sen koko puhelimen.
Saatoin lähettää toistakymmentä kuvaa...

Meillä on siistit lattiat alakerrassa! Ja mä en nalkuttanut, hykertelin kylläkin sen edestä!
Huomenna lähtee uusi satsi kuvia... Kyllä tää teknologia on ihanaa.

Samalla tavalla olen ratkaissut kännykkänalkutuksen. Asensin kahden nuorimman puhelimiin  Screen time parental controllin. Se on jokaisen natsimutsin märkäuni. Mä päätän kuinka kauan ja mitä kännykällä voi tehdä. Ei nalkutusta ja hermojen menettämistä! Suosittelen.

Yhteenvetona voidaan todeta, että nalkutus on vähentynyt, ja paljon! Ja mä en ole menettänyt hermojani ollenkaan niin paljon kuin tavallisesti!

Onnellisuus

Luin kirjaa. Itketti vähän, nauratti, oli kuin joku olisi kietonut lohduttavat kädet ympärilleni.

Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa

Niitä näitä

Tämän piti olla blogi siitä miten vähennän stressiä ja miten parannan elämääni.

Tuli kevät ja työstressi lävähti taivaisiin. Harkitsin vakavasti irtisanovani itseni. Tuli kevät ja esikoiselta loppui peruskoulu. Tyttö ei kestä muutoksia. Nyt käydään nuorispsykiatrisella.
Tuli kevät ja keskimäisen lääkitystä vaihdettiin. Tuli pakkoajatukset ja valtava ahdistus.

Nyt on syksy. Työstressiä on vähemmän, esikoinen ei ole tasapainossa, mutta tyttö saa apua. Pojan lääkitystä muutettiin ja pakkoajatukset poistuivat.
Nyt on syksy ja olen aloittanut kuntoilun ystäväni kanssa. Tänään jumpattiin keppien kanssa ja  venyteltiin.
Nyt on syksy ja pääsin viimein kouluun. Opiskelen työn ohessa.
Nyt on syksy ja yritän kirjoittaa.

Hengissä. Viisastumisesta en tiedä, mutta tästäkin selvitään, selvittiin. Ja täällä taas.